Huhtikuu 2018

Kirja: Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018.

Pauliina Rauhalan ensimmäinen kirja Taivaslaulu jätti mieleen lämpimän tunteen kauniista suomenkielen hallinnasta. Odotukseni tämän uuden kirjan suhteen olivat siinä mielessä korkealla eikä kirja tuottanut pettymystä. Kirjan kieli tekee nuorten ihmisten hapuilevaa lähentymistä todeksi kuin alkusointuinen runo, ilman ylisanoja: Minä kerron kaalilaatikosta, kanalinnuista, ketjusilmukoista. Kerron ukkosista, unista ja unohduksista. Sinä puhut vaskitsoista, veneistä ja viipyvistä vastauksista.

Rauhala kuvaa puutarhoja ja luontoa niin että kuvat tulvivat kirjan mustavalkoisilta sivuilta väriloistoa lukijan mielen sisälle: Aliisa kulki oranssinpunaista neulasmattoa pitkin ja hengitti märän maan tuoksua palleaan saakka. Taivas oli kirkas, ja aurinko maalasi puiden väleistä lämpimiä rantuja metsään, jossa oli kirpeän yön jälkeinen selkeys. Varvikko kimalsi hämähäkkien seiteistä.

Taitavan kielenkäytön mukana kulkee kuitenkin vakava asia. Synninkantajat on romaani hengellisestä vallankäytöstä, joka joskus saa väkivaltaisia muotoja. Kirjaa lukiessa alkoi muistin pohjalta tulla mielikuvia nuoruudesta. Äidin opettama usko ei ollut nuorisonohjaajan mielestä oikeaa uskoa, kun ei ollut oikeanlaista uskoontuloa. Tuli mieleen muutakin. Tuli mieleen omat sanat, kun jouduin asettamaan rajaa hengellisyydelle, jonka kanssa saatoin toimia yhdessä. Kirja johdatti ajatukset pintailmiöitä syvemmälle, tasolle, jolla pohditaan oikeassa olemisen oikeutusta suhteessa lähimmäisen oikeuteen olla oikeassa, rakkauden olemusta, totuuden olemusta. Mitä tarkoittaa vapaus lain orjuudesta? Mitä tarkoittaa Jumalan lapsena eläminen? Kenellä on valta sanella muillekin, missä kulkee raja?

Rauhalan oma tausta on lestadiolaisessa herätysliikkeessä ja kirjan yhtenä keskeisenä sisältönä ovat liikkeen hoitokokoukset. Hän yhtyy tieteellisen tutkimuksen määritelmään, jonka mukaan hoitokokoukset olivat julkisia ja pakotettuja sielunhoidollisia tilanteita, joiden pyrkimyksenä oli arvioida ja korjata ihmisen uskonelämää. Määritelmän takana on sisäänpäin katsova yhteisö ja uhkaava ulkopuolinen maailma. Sielunvihollisen hyökkäykset käyvät yhä kiivaammiksi ja vartijoiden on oltava yhä valppaampia.

Kirja rakentuu samassa perheyhteisössä elävien ihmisten näkökulmille. On Taisto-pappa, saarnamies ja hoitokokousten järjestäjä, joka on samalla varsin turvallinen pappa, isän isä, pikku Aaronille. On Aliisa-mummo, Aaronin äidin äiti, joka näkee rakkauden tärkeämmäksi kuin opintulkinnat. Vielä on Auroora-täti, Aaronin äidin sisko, Aliisan toinen tytär, joka rakastuu väärään mieheen. Ja tietysti on Aaronin näkökulma. Lapsi ei voi säästyä aikuisten välisiltä jännitteiltä. Syntyy pitkäkestoisia vammoja, joita kirjan kertojaminä, Aaronin nuorempi veli, ryhtyy kehimään auki.

Romaani sijoittuu pieneen kylään Pohjanmaalla, mutta tarinankerronnan lomassa puikahdetaan eri puolilla maailmaa ja eri aikakausissa etsimässä yhteyksiä, samankaltaisuuksia, selitystä. Hengellistä vallankäyttöä on ollut aina, profeettoja ja totuuden omistajia, kireitä ilmeitä, ja riitoja. Pauliina Rauhala ei suinkaan marssita kaikkia kerettiläisrovioita lukijan eteen, mutta tarpeeksi herättääkseen lukijansa.

Menneisyyttä ei voi lakaista maton alle, ei kannata yrittääkään. Menneisyys pitää kohdata, jotta siitä voisi oppia. Menneisyydestä oppimalla voi kohdata nykypäivän haasteita, rasismia, vihapuhetta, someraivoa. Synninkantajat haastaa meitä kaikkia oppimaan, mutta tekee sen jotenkin lempeästi, ei kiellä totuutta, mutta ei totuuden nimissä suostu rakentamaan kenttäoikeuksiakaan.

Ossi Ojanen

Lukutuoli